Muurahainen ja heinäsirkka

Aika pian sen jälkeen kun muurahainen oli alkukesästä kuoriutunut hautomo-osastolla, se ohjattiin muiden vastakuoriutuneiden kanssa muurahaisten ammattikouluun. Psykologisissa ja älykkyyttä mittaavissa testeissä selvisi, että muurahaisella oli keskimääräistä paremmat edellytykset työnjohdollisiin tehtäviin. Siksi se ohjattiin pesäkoulun vaativimmalle luokalle, johtajaluokalle. Muurahainen pärjäsi opinnoissa mainiosti, kuten kaikki luokkakaverinsa. Se sai opetusta ruoanhankintaketjun eri vaiheista, hautomon toiminnasta, kuningattaren avustamisesta ja pesän puolustamisesta. Johtajatyöläisten kun on tiedättävä tavallista duunaria paremmin kokonaisuus jonka eteen työtä tehdään. Toisella koulutusviikolla, erikoistumisopinnoissa, muurahainen sai perusteellisemmat tiedot ruoanhankintaketjun ohjaamisesta ja johtamisesta. Lopputyönään se organisoi ja järjesti kokonaisen koppakuoriaisraadon kuljetuksen 50 metrin etäisyydeltä pesäkolon ruoantuotanto-osastolle. Päätösjuhla oli toisaalta koruton mutta juhlallinen, vaikka kuningatar ei tänäkään vuonna ehtinyt paikalle kunnioittamaan vastavalmistuneita.

Loppukesän muurahainen ahersi auringonnoususta auringonlaskuun. Keskikesällä lepoaikaa ei ollut juuri lainkaan. Pesän ruokavarastot täyttyivät ennätysvauhtia, kun muurahainen muiden työnjohtajien tavoin ohjaili työyksikköään etsintä- ja kuljetusmatkoille. Voit kuvitella millainen kuhina pesän lähistöllä käy kesän lämpimimpään aikaan, kun tuhannet työyksiköt hoitavat tehtäväänsä - jotkut ruokaa etsien ja kuljettaen, toiset pesän rakennustavaroita kuljettaen, kolmannet vahtien ja suojellen pesää tunkeilijoilta. Muurahaisen elämä oli yksinkertaista, rutinoitua ja määrätietoista. Aikaa omille ajatuksille tai unelmille ei ollut, kaikki tehtiin pesän ja kuningattaren eteen.

Eräällä matkallaan muurahainen huomasi pujon lehdellä viuluaan soittavan heinäsirkan. Syntymästään saakka vain yksi tarkoitus mielessään eläneenä se ihmetteli, miten jollakulla voi olla aikaa moiseen turhuuteen. Heinäsirkka kertoi, että tämä on osa kosintarituaalia - näin herätämme naaraiden huomion ja saamme sukumme jatkumaan. Vaikka piti tämä soittelusta toki muutenkin. Muurahainen kysyi eikö talvi huoleta, miten heinäsirkka selviää pitkän ja kylmän vuodenajan jos se ei kerää ruokavarastoja talteen? Heinäsirkka lauloi, että häntä ei tulevaisuus huoleta. Tärkeintä on nyt vain soittaa ja nauttia siitä, sekä soiton tuomista mahdollisuuksista lisääntyä. Päätään pyöritellen muurahainen jatkoi osastonsa töiden ohjailua.

Kesä eteni, päivät alkoivat lyhentyä ja yöt viiletä. Oli koittamassa syksy. Aina välillä muurahainen kohtasi matkoillaan heinäsirkan yhä soittelemassa viuluaan, huolettomana. Pesän ulkopuolella ei voinut enää tehdä yhtä pitkää päivää kuin kesällä, ja muurahainen keskittyi asumayksikkönsä olosuhteiden parantamiseen. Kesän ahkeroinnin jälkeen pesän ruokavarastot pullistelivat, ja sisäisten parantelujen ansiosta asuintilatkin saatiin entistä loistokkaampaan kuntoon. Pesä alkoi olla valmis pitkään ja kylmään talveen.

Ensimmäiset lumisateet muuttivat maan valkoiseksi. Kun lämpötila hetkeksi kipusi jälleen muutaman asteen lämpimän puolelle, heräili heinäsirkka kohmeestaan jo kullankeltaiseksi muuttuvasta heinikosta muurahaispesän lähellä. Vaappuvin askelin se alkoi kulkea päämäärättä eteenpäin, kiroten sitä että oli koko kesän omistanut soittelulleen ja kosinnalle, eikä ollut ottanut muurahaisen neuvoista oppia. Toisen pakkasyön tullessa peli olisi selvä ja heinäsirkan soitot soiteltu. Vaeltaessaan eteenpäin se lopulta osui muurahaisten pesälle. Muurahainen oli juuri johtamassa yksikköä jonka tarkoitus oli sulkea uloskäyntiluolien suut, jotta pakkanen ei pääsisi pesään sisään. Se huomasi lähestyvän, vaappuvan heinäsirkan. Tämän huonon kunnon nähdessään sen teki mieli kovasti muistuttaa sirkkaa siitä että oli tätä koko pitkän kesän varoittanut tulevasta. Mutta sirkka ehti ensin. Se pahoitteli, että ei ollut ottanut muurahaisen sanoja tosissaan. Ja tunnusti, että ei voinut vietilleen mitään - soittaminen oli heinäsirkan koko elämä, eikä pieniin hyönteisaivoihin mitään muuta mahtunut. Vasta nyt kun oli kylmä ja nälkä, se tajusi että asiat olisi voinut hoitaa toisinkin. Heinäsirkka kysyi muurahaiselta tietäisikö tämä jotain konstia millä se voisi selvitä talven yli hengissä.

Muurahainen sääli heinäsirkkaa, joka kuitenkin oli vain toteuttanut omaa luontoaan siinä missä kaikki pesän muurahaisetkin. Se muisti, että asumisyksikössä oli juuri sen verran ylimääräistä tilaa, ja ruokavarastossa juuri sen verran ylimääräistä syötävää, että heinäsirkka voisi selvitä pesässä talven yli. Niinpä se kutsui heinäsirkan mukanaan pesään talveksi, suojaan lumelta ja pakkaselta. Sen jälkeen sisäänkäynti suljettiin talveksi.

Haluaisin kertoa, että talvi pesässä sujui mainiosti. Heinäsirkka soitteli iloisena viuluaan, lepovuoron saaneet työläismuurahaiset tanssivat soiton tahtiin ja kaikilla oli lämmin ja hyvä olla. Ehkäpä muurahaisemme oppi laulamaan soiton tahtiin, ja oppi rakastamaan tuota tunnetta minkä musiikista voi löytää. Voin kuvitella kuinka heinäsirkka ja muurahainen järjestivät kuningattaren kammiossa yhteiskonsertin, jossa he hurmasivat soitollaan ja laulullaan koko hovin, ja erityisesti uuden kuningattaren joka valmistautui kevättä kohti perustamaan uuden pesän lähistölle. Tuollaisiin kuviin tämä tarina olisi helppo lopettaa. Mutta puhumme luonnosta ja eläimistä. Luonnossa on omat raadolliset lakinsa. Todennäköisempää kuin tuo äskeinen on se, että pesän sotilasmuurahaiset tappoivat heinäsirkan heti kun tämä oli pesään astunut ja työläiset kuljettivat ruumiin ruoankäsittelyosastolle käsiteltäväksi. 

Mutta silti, kun minä talvisin astelen metsäpolkuja pitkin, lumen hiljaa leijaillessa taivaalta jo valmiiksi lumiseen metsään, minä pysähdyn jokaisen muurahaiskeon viereen kuuntelemaan kuuluisiko sieltä hentoa viulunsoittoa ja vielä hennompaa laulua. Joskus minä luulen sellaista kuulevani.