365 astetta

Seistäpä keskipisteessä!
Katsoa miten säteen päässä
oman elämän ympyrää piirretään.
Minun on kuitenkin oma kehäni kierrettävä.
Joka kierroksella otan muutaman ylimääräisen askeleen.

Loppu?

Alku!

Sataa.
On aina satanut.
Ja silti kaikki kukat ovat kuin aurinko.
Näin oli kesällä,
ja nyt yhä.
Lunta.

Tämä on uusi jakso. 

Tämä on eri elämä. 

Tämä on sama rakkaus, 

se joka vain kasvaa. 

Miten päin tahansa 

me tässä olemmekaan.

Erikoisen voimakasta
oli suolaisen veden haju.
Siihen me jäimme makaamaan.
Ei kai loputtomiin,
siksi kunnes tulisi muuta.

Paketoin unelmia,
tietoa siitä että kaikkea mitä haluaa
ei voi saavuttaa.
Onni on sitä
kun vähäkin siitä riittää.

että haluan kokea erikoista.
koska joskus tunnen itseni niin tavalliseksi
Tämän runon kirjoitan alhaalta ylös, 

DVD-soittimessa neljän levyn vaihtaja:
Ensimmäisessä Pokemon,
toisessa Kaurismäki,
kolmannessa Konttori.
Jokaista vuorollaan pyöritän,
neljäs vielä tyhjänä. 

Löydetty, pelastettu,
henkiin herätetty.
Tein sen mahdolliseksi
kun en kadonnut kokonaan.
Teit sen mahdolliseksi kun katosit.
Löysitkö jo unelmasi?
Aloin etsiä omaani. 

Minä olen kohdannut sinut sanoissa
hyväillyt adverbejäsi huulillani
ihaillut kielikuviesi kauniita kaaria.
Olet nähnyt minut sivulauseessa
runollisen filosofiani tunnossa. 

Onko meillä toivoa päästä säkeiden tuolle puolen?

Nuorena yritin vaihtaa talvirenkaat.
Eturenkaat taakse,
oikeat vasemmalle.
Jos olisin saanut pultit auki
pyörisin ympyrää kai vieläkin. 

Elämän lisäksi
sain heiltä vapauden
uskoa ja ajatella
toivoa ja luottaa.
Olen ollut onnekas, kas.

Kuka olet?
Onko kotisi ikkunoista merinäköala?
Juotko aamukahvisi lehden kanssa 
vai jo takkia pukien?
Alatko odottaa jouluja 
heti kun ne on ohi?
Missä olet?

Minulla on rinnassa tyhjä tontti
johon voit rakentaa kivijalan.

Moisia runoja, roskaa!
Tahdon vain koisia.

Sitten kun tulee aika
minun kävellä erämaahan
ja kadota,
tartun kiinni
koskien kuohusta,
kallion järkähtämättömyydestä,
metsien huumaavasta kuiskeesta.
Ja puhallan niihin pienen osan itseäni.
Voit muistella minua
siinä könkään äärellä kivellä istuessasi.

Muurahainen ja heinäsirkka

Aika pian sen jälkeen kun muurahainen oli alkukesästä kuoriutunut hautomo-osastolla, se ohjattiin muiden vastakuoriutuneiden kanssa muurahaisten ammattikouluun. Psykologisissa ja älykkyyttä mittaavissa testeissä selvisi, että muurahaisella oli keskimääräistä paremmat edellytykset työnjohdollisiin tehtäviin. Siksi se ohjattiin pesäkoulun vaativimmalle luokalle, johtajaluokalle. Muurahainen pärjäsi opinnoissa mainiosti, kuten kaikki luokkakaverinsa. Se sai opetusta ruoanhankintaketjun eri vaiheista, hautomon toiminnasta, kuningattaren avustamisesta ja pesän puolustamisesta. Johtajatyöläisten kun on tiedättävä tavallista duunaria paremmin kokonaisuus jonka eteen työtä tehdään. Toisella koulutusviikolla, erikoistumisopinnoissa, muurahainen sai perusteellisemmat tiedot ruoanhankintaketjun ohjaamisesta ja johtamisesta. Lopputyönään se organisoi ja järjesti kokonaisen koppakuoriaisraadon kuljetuksen 50 metrin etäisyydeltä pesäkolon ruoantuotanto-osastolle. Päätösjuhla oli toisaalta koruton mutta juhlallinen, vaikka kuningatar ei tänäkään vuonna ehtinyt paikalle kunnioittamaan vastavalmistuneita.

Loppukesän muurahainen ahersi auringonnoususta auringonlaskuun. Keskikesällä lepoaikaa ei ollut juuri lainkaan. Pesän ruokavarastot täyttyivät ennätysvauhtia, kun muurahainen muiden työnjohtajien tavoin ohjaili työyksikköään etsintä- ja kuljetusmatkoille. Voit kuvitella millainen kuhina pesän lähistöllä käy kesän lämpimimpään aikaan, kun tuhannet työyksiköt hoitavat tehtäväänsä - jotkut ruokaa etsien ja kuljettaen, toiset pesän rakennustavaroita kuljettaen, kolmannet vahtien ja suojellen pesää tunkeilijoilta. Muurahaisen elämä oli yksinkertaista, rutinoitua ja määrätietoista. Aikaa omille ajatuksille tai unelmille ei ollut, kaikki tehtiin pesän ja kuningattaren eteen.

Eräällä matkallaan muurahainen huomasi pujon lehdellä viuluaan soittavan heinäsirkan. Syntymästään saakka vain yksi tarkoitus mielessään eläneenä se ihmetteli, miten jollakulla voi olla aikaa moiseen turhuuteen. Heinäsirkka kertoi, että tämä on osa kosintarituaalia - näin herätämme naaraiden huomion ja saamme sukumme jatkumaan. Vaikka piti tämä soittelusta toki muutenkin. Muurahainen kysyi eikö talvi huoleta, miten heinäsirkka selviää pitkän ja kylmän vuodenajan jos se ei kerää ruokavarastoja talteen? Heinäsirkka lauloi, että häntä ei tulevaisuus huoleta. Tärkeintä on nyt vain soittaa ja nauttia siitä, sekä soiton tuomista mahdollisuuksista lisääntyä. Päätään pyöritellen muurahainen jatkoi osastonsa töiden ohjailua.

Kesä eteni, päivät alkoivat lyhentyä ja yöt viiletä. Oli koittamassa syksy. Aina välillä muurahainen kohtasi matkoillaan heinäsirkan yhä soittelemassa viuluaan, huolettomana. Pesän ulkopuolella ei voinut enää tehdä yhtä pitkää päivää kuin kesällä, ja muurahainen keskittyi asumayksikkönsä olosuhteiden parantamiseen. Kesän ahkeroinnin jälkeen pesän ruokavarastot pullistelivat, ja sisäisten parantelujen ansiosta asuintilatkin saatiin entistä loistokkaampaan kuntoon. Pesä alkoi olla valmis pitkään ja kylmään talveen.

Ensimmäiset lumisateet muuttivat maan valkoiseksi. Kun lämpötila hetkeksi kipusi jälleen muutaman asteen lämpimän puolelle, heräili heinäsirkka kohmeestaan jo kullankeltaiseksi muuttuvasta heinikosta muurahaispesän lähellä. Vaappuvin askelin se alkoi kulkea päämäärättä eteenpäin, kiroten sitä että oli koko kesän omistanut soittelulleen ja kosinnalle, eikä ollut ottanut muurahaisen neuvoista oppia. Toisen pakkasyön tullessa peli olisi selvä ja heinäsirkan soitot soiteltu. Vaeltaessaan eteenpäin se lopulta osui muurahaisten pesälle. Muurahainen oli juuri johtamassa yksikköä jonka tarkoitus oli sulkea uloskäyntiluolien suut, jotta pakkanen ei pääsisi pesään sisään. Se huomasi lähestyvän, vaappuvan heinäsirkan. Tämän huonon kunnon nähdessään sen teki mieli kovasti muistuttaa sirkkaa siitä että oli tätä koko pitkän kesän varoittanut tulevasta. Mutta sirkka ehti ensin. Se pahoitteli, että ei ollut ottanut muurahaisen sanoja tosissaan. Ja tunnusti, että ei voinut vietilleen mitään - soittaminen oli heinäsirkan koko elämä, eikä pieniin hyönteisaivoihin mitään muuta mahtunut. Vasta nyt kun oli kylmä ja nälkä, se tajusi että asiat olisi voinut hoitaa toisinkin. Heinäsirkka kysyi muurahaiselta tietäisikö tämä jotain konstia millä se voisi selvitä talven yli hengissä.

Muurahainen sääli heinäsirkkaa, joka kuitenkin oli vain toteuttanut omaa luontoaan siinä missä kaikki pesän muurahaisetkin. Se muisti, että asumisyksikössä oli juuri sen verran ylimääräistä tilaa, ja ruokavarastossa juuri sen verran ylimääräistä syötävää, että heinäsirkka voisi selvitä pesässä talven yli. Niinpä se kutsui heinäsirkan mukanaan pesään talveksi, suojaan lumelta ja pakkaselta. Sen jälkeen sisäänkäynti suljettiin talveksi.

Haluaisin kertoa, että talvi pesässä sujui mainiosti. Heinäsirkka soitteli iloisena viuluaan, lepovuoron saaneet työläismuurahaiset tanssivat soiton tahtiin ja kaikilla oli lämmin ja hyvä olla. Ehkäpä muurahaisemme oppi laulamaan soiton tahtiin, ja oppi rakastamaan tuota tunnetta minkä musiikista voi löytää. Voin kuvitella kuinka heinäsirkka ja muurahainen järjestivät kuningattaren kammiossa yhteiskonsertin, jossa he hurmasivat soitollaan ja laulullaan koko hovin, ja erityisesti uuden kuningattaren joka valmistautui kevättä kohti perustamaan uuden pesän lähistölle. Tuollaisiin kuviin tämä tarina olisi helppo lopettaa. Mutta puhumme luonnosta ja eläimistä. Luonnossa on omat raadolliset lakinsa. Todennäköisempää kuin tuo äskeinen on se, että pesän sotilasmuurahaiset tappoivat heinäsirkan heti kun tämä oli pesään astunut ja työläiset kuljettivat ruumiin ruoankäsittelyosastolle käsiteltäväksi. 

Mutta silti, kun minä talvisin astelen metsäpolkuja pitkin, lumen hiljaa leijaillessa taivaalta jo valmiiksi lumiseen metsään, minä pysähdyn jokaisen muurahaiskeon viereen kuuntelemaan kuuluisiko sieltä hentoa viulunsoittoa ja vielä hennompaa laulua. Joskus minä luulen sellaista kuulevani.

Joskus tuntuu siltä että pitäisi vain kävellä pois
vuorelle, korkealle,
hautautua lumeen.

Maata siellä unohdettuna siihen saakka
kunnes otsikot ovat unohtuneet.
Ja toivoa että vasta sitten sinut löydettäisiin,
sulatettaisiin.

Sydän sulaa viimeisenä.

Tekeekö se minusta pakanan 

jos en usko jumalaan? 

Joutuvatko lapseni helvettiin 

koska heitä ei ole kastettu? 

Näytä sinä kuinka rukoilla, 

minä näytän tekemäni himmelin. 

Se taisi olla keväällä 
kun ei vielä varmasti tiedä 
millä kengillä lähteä ulos. 

Hymyilevät silmät 
hauskan hatun alla 
seiskan bussissa. 

Sen jälkeen olen monta kertaa lippuni leimannut.

Haiku ja tanka

Järven rannalla
aallon kuiskiva kutsu
vapauttaa minut.


---


Tahdotko tietää
vastauksen kysymykseen?
Ottaa sen vastuun,
että jo kysymällä
menetät illuusion?

Kansainvälinen, kansallinen, paikallinen, minä. 

Itsenäisenä, itsepäisenä elän tässä tilassa 

joka minun ympärilläni aaltoilee, lippuna tuulessa. 

Onnellisia me joilla tähän on mahdollisuus. 

Olenko menettänyt kyvyn muistaa unia? 

Ei enää mittelöitä karhun kanssa, 

ikuisesti jyrkkeneviä alamäkiä, 

lentoonnousuyrityksiä hereilläkin? 

Kaikkea en kadottanut, 

hymyilen yhä kun herään. 

Jääteemies yhä täysi mysteeri tutkijoille

Sveitsin Alpeilta Aletchjäätikön reuna-alueelta marraskuun lopulla löydetty jäätynyt mies on saanut tutkijat ympäri maailmaa ymmälleen. Lähes täydellisessä kunnossa löytynyt, sittemmin Jääteemieheksi mediassa ristitty mies kuljetettiin pian löytymisensä jälkeen Bernin yliopistoon säilytystä ja tutkimuksia varten. Mies on pidetty löytymisestään saakka edelleen jäädytettynä. Erikoisen tapauksesta tekee se, miten mies on pukeutunut ja varustautunut Alppien usein vaativia sääoloja silmällä pitäen. Kylpytakissa ja tohveleissa ei ehkä ole järkevää lähteä vuorivaellukselle. Miehen hallussa olevat teekuppi ja sanomalehti vain lisäävät tutkijoiden päänvaivaa. Jääteemies ei vain mitenkään tunnu istuvan löytöpaikkaansa. Kansainvälinen tutkijaryhmä piti asiasta eilen lyhyen tiedotustilaisuuden. Tutkimusryhmän johtaja, Bernin yliopiston filosofis-luonnontieteellisen tiedekunnan antropologian professori Alphonse Delarie kertoi, että jäämiehen henkilöllisyys ja historia pyritään selvittämään mahdollisimman pian, jotta miehen arvoitus voitaisiin edes osin ratkaista. Parhaana vihjeenä mysteerin ratkaisuun tutkijaryhmä pitää miehen kädessä olevaa sanomalehteä, jonka uskotaan antavan tutkijoille vastauksen ainakin siihen kysymykseen mistä päin maailmaa mies on kotoisin ja mitä kansalaisuutta hän edustaa. Schmitt ei kuitenkaan vielä tässä vaiheessa halunnut kommentoida sitä mitä tietoa lehdestä tähän mennessä on onnistuttu saamaan irti. Haastattelemamme Jääteemiehen esiinkaivamiseen osallistunut vuorikiipeilijä Berry High kertoi kuitenkin, että lehden teksti oli täysin luettavaa ja selkeää, mutta kieli oli jotain sellaista jota hän ei ollut koskaan aiemmin nähnyt. Seuraamme tutkimusten edistymistä.

Teehuoneen pesemättömälle pöydälle 

lasken minä mukini. 

Kaksi teerinkulaa siinä somasti vierekkäin, 

vanha ja uusi 

yhdessä mutta erikseen. 

Kotiinpaluu

Oven takana puoliksi pureskeltu ystävänpäiväkortti.

Oli se päässyt jo huonoon kuntoon 

vaikka niin yritin huolta pitää. 

Tuolla naarmuja, täällä säröjä, 

siellä kuhmuja ja eteisessä värinää. 

Piirustuspöydälle minä nostin taas sen. 

Puhdistin liat ja kiillotin pinnat 

sisältä tuskan, en halunnut asumaan 

Tein kuoresta kovemman, sisältä pehmensin. 

Että jos sittenkin. 

Ja sitten sen tulostin - uuden sydämen. 

Liian monta sanaa 
joita en koskaan käyttänyt.
Liian monta sanaa 
jotka olisi pitänyt unohtaa.

Vaikka haluaisin puhua sinulle koko yön, 
haluni nähdä unia on niin suuri
että nukahdan ennen kuin sanon jotain tärkeää.

Joka ilta minä kuolen ennen kuin sanon aamenen.

Puhelimen muistikortilla leppäkerttujen armeija
kesäauringossa, rantakivillä. 
Hän sai niistä paljon parempia kuvia. 

Joskus, syysöinä, 
minä palaan hetkeksi takaisin 
Näsijärven kirkkaisiin päiviin.
Mutta vain hetkeksi,
vakuuttuakseni siitä että kesä tulee vielä uudelleen. 

Sain häneltä viestin. 
Oli poistanut kaikki kuvat, mutta ei muistoja. 
Minä säilytän leppäkertut 
ja odotan perhosia.