Piikkimattovaroitus!

Tietysti minua on lyöty
niin kuin meitä kaikkia aina välillä.
Laitettu kapuloita pyörän ketjujen väliin,
puhkottu renkaat.
Piikkimattoja pikatielle.

Jaksan pitää silmäni auki.

Katson jalkoihin tai tähtiin,
aina eteenpäin!  

Tämän runon luoja on tekninen osoite.
Tästä runosta tehtyjä tulkintoja ei käsitellä.

Olimme aamu,
tummien verhojen välistä
silmäluomiin vilkuttava keväinen aurinko,
tuoreen kahvin houkutus.

Muutuimme päiväksi,
kaikiksi niiksi asioiksi jotka on tehtävä
aina kun halaamiselta ehtii.

Pimenin illaksi, väsyneeksi,
syyssateiksi, vuotaviksi neniksi, maahan mätäneviksi lehdiksi.

Kuljen itsessäni yötä myöten etsien uutta auringonnousua.

Tässäkään junassa näytöt eivät toimi.
Haluan tietää juuri nyt millä nopeudella liikun
suhteessa  maanpintaan joka
kovin helposti sitoo paikalleen.

Teen usein matkaa
päämääränä lähtöpaikka
uskoen,
että liikkeessä opin.

Tähän mennessä opittua:
Joskus on hyvä antaa juurien tarrata kiinni,
sitoa paikalleen.
Mutta kannattaa pitää machete käsien ulottuvilla,
nopeusmittari taskussa. 

Jääkukkia

Miljoonat jääjoutsenet kurottavat kaulojaan jään pinnalla.
Kävelen järven poikki
varoen jokaista askeltani.

Alussa oli sana
ja se eli ja kiemurteli.
Ja sitten kävi niin kuin siinä kirjassa
kun minä kolme kertaa kielsin sanoneeni mitään.
Muutin tehtaaseen tekemään aakkosista siistejä pinoja.

Jonkin aikaa oli helpompaa
antaa sanan levätä, runon olla hiljaa.

Luin lehdestä,
siitä joka leijaili puusta:
Sana muuttuu kyyneliksi
jos tiedät kuka kuoli 1966.
Niin minä opin että kritiikki on kuollut.

Olisinko toista mieltä jos olisin joskus lukenut jonkun elämäkerran?

Kaivoin sanani esiin, kiillotin.
Käänsin kierteet toiseen suuntaan, suoristin.
Voiko sen selkeämmin enää sanoa?

Runo siitä kuinka voimattomia me yksilöinä lopulta olemme, vaikka niin parasta tahtoisimmekin

Vuoronperään itkemme
ja leijailemme pilvien pölyssä.
Taksikuskikin sen tiesi,
ei ole talvetkaan enää kuin ennen.

Sana muuttuu kasvoiksi
metaforat nauruksi.
Muusa materialisoituu eteeni
ja minulla on edelleen sanottavaa.

Väkevä on tarve puhua,
väkevämpi sanoa.

Napa II

Pyhä lintu sukeltaa kosken viimeisen sulan veteen
ja palaa jäiselle kivelle syömään saalistaan.
Katselen valkoista lunta
joka on peittänyt kaikki muut kesän ottipaikat vaipallaan.
En löydä enää sitä kiveä
jonka alta harjus parhaiten söi,
ensi kesänä kävelen taas joen päästä päähän. 

Napa I

Tällä piirillä
tähän aikaan
aamurusko kättelee iltaruskoa.
Tahdon uskoa
että oma päiväni nousee vielä.