Aikoja,

kun vielä voi 

kirjoittaa pimeydestä

Uuden kuun alla

revonhännistä,

maitovalaista taivaan poikki

Me taisimme

jo pelata nämä kortit,

minulle jäi ne öiden kipeät niskat,

unelma sinusta

niitä hieromassa

Post Scriptum

Olemme tulleet siihen pisteeseen, että joudumme jättämään hyvästit Jääteemiehen tarinalle. Matkaa on tehty välillä intohimoisesti, välillä hieman harvemmin askelin. Kevään ja lämmön myötä olemme kuitenkin saaneet sulatetuksi kovin kankeana matkansa aloittaneen päähenkilömme. Antakaamme hänelle nyt valta ja vapaus valita omat polkunsa, olivat ne sitten ruuhkaisia kävelykatuja tai sammaleisia metsäpolkuja. Ehkä hän jonain päivänä, jossain muodossa, vielä vastaamme kävelee. Mutta tuskinpa häntä tunnistamme, kulki hän yksin tai yhdessä.

Yksi tarina päättyy, mutta sanat elävät edelleen. Kirjoittajan on nyt kuitenkin aika miettiä muita maailmoja ja ehkä myös tapoja ilmaista itseään. Mahdollisiin uusiin blogeihin pääsee kätevästi profiilini kautta, tervetuloa katsomaan mihin suuntaan Jääteemies kirjoittajansa saatteli.

Kiitos niille jotka blogiini eksyivät, kiitos myös sille joka uskaltautui tekstiäni kommentoimaan! Tervetuloa myös uudet lukijat! Heille vinkkinä: Tämä tarina lienee selkein kun sen lukee aikajärjestyksessä eli blogin kannalta lopusta alkuun. Toki, jokainen runo on oma kokonaisuutensa eli perinteinen "hypähtelevä runonluku" sallitaan myös. Tai miten vaan...

Kiitos! Ja Näkemiin!

Tästä kiistelemme vielä pitkään:
kumpi heräsi ensin,
minä vai kevät.

Taksin takapenkillä

Näin käy joskus,
viimeinen bussi ehti mennä
ja ensimmäistä ei jaksa odottaa.

Kuskin kauniit silmät.

Edes lapinmatkalla
en vilkuile taustapeiliin näin usein.

Kuperkeikkoja kuralätäkössä,
kärrynpyöriä kaatosateessa.

Kevättä, kuulethan, kevättä!

Unelmia (Siivet)

Rantakallioille murtuva meri
kuiskaili pienen tytön päähän
unelmia täydellisestä elämästä.

Todellinen elämä toi täydellisen elämän.
Todellinen elämä rikkoi täydellisen elämän.

Nyt vain lokki todistaa aaltoja.
Me muut kasvatamme siivet uusiin unelmiin. 

Jäidenlähtöä odotellessa

Rannan pusikossa taivutan suoraa pajunoksaa,
ihailen sileää pintaa
ja lupaan palata tekemään siitä pillin.

Kun siinä elämä taas virtaa.

Irrotan.
Oksaan jää sievä kaari. 

Grafeeni

Täytyy olla pinta niin kova
ettei mikään satuta, etten mitään satuta.
Ja kuitenkin niin ohut
että lämpö tulee läpi.

Jos eläisivät, olisivat ritarit kateellisia
kun näin kevyen haarniskan olen päälleni suihkuttanut.

Sen jossa sydänten sähköiskut minua hyväilevät. 

Niin.

Lenkkipolun varrella
ojanpohjan reunalla
vihreiden huulien välistä
kevättä haisteleva keltainen kieli.

Kuin.

Voi onko liian kylmä?
Älä nuolaise vielä!
Maistele ja haistele!

Ei meillä ole niin kiire että antaisimme sydäntemme jäätyä.

Kevät tulee kyllä. 

Finders Keepers

Ei minulta mitään ole kadonnut,
ei edes haluni etsiä.

Kuinka pitkään kestää tajuta
että se minkä löytää
on juuri se mitä on etsinyt?

Ikuisuuden.